Raportti Kotibileistä: villasukkia ja Twisteriä

Kevätaurinko repii tiensä läpi harmaan pilvipeitteen, ryppyisten verhojen ja tummien silmäluomien, joiden alla verenpurkaumien rikkomat verkkokalvot siihen reagoivat. Nivelten rutina ja patjan jousien kitinä sekoittuvat venytteleviin haukotuksiin kuin muistot tuoreina hälveneviin uniin. Paljonko eilisestä oli totta, paljonko unta? Yhtään mikään?

Kuin lasikenkä prinssin yöpöydällä tuijottaa kahdeksankulmainen, haalistuneen violetti leima oikeasta kämmensyrjästä sankariamme vastauksena kasvoihin. “Se oli sittenkin totta,” se tuntuu sanovan. “Totta kai.”

“Kotibileiden” nimellä kulkeva tapahtuma lupaa jotain, jota aluksi voisi erehtyä luulemaan käsitteelliseksi ristiriidaksi: aidon koti­iltaman intiimiys yhdistettynä julkiseen, kaikille (18 vuotta täyttäneille) avoimiin bileisiin baarilla ja bändeillä. Kyseessä on uutuuttaan loistava tapahtumaformaatti, josta mm. City ja Tamperelainen ovat hiljattain kirjoittaneet. Debyytti­illan odotukset olivat luonnollisesti katossa, niin osallistujien kuin järjestäjienkin mielissä, ja lopputulosta epäilemättä tälläkin hetkellä varrotaan yhtäällä jos toisaallakin.

No, miten ne bileet sitten menivät? Noin niin kuin omasta mielestä?

Ensinnäkin joudun tunnustamaan, että satun rakastamaan kotibileitä, suosimaan niitä aina kuin mahdollista satunnaisen baari­illan yli. Suurin syy on juurikin intiimiys, jonka vain jonkun toisen kotiin astuminen voi tuottaa; se lämpö ja läheisyys, jonka heti porstuasta selvittyään hyvän ystävän kasvoilla kohtaa. Kotibileet on happoa. Joten minulle kysymys Kotibileisiin astuessani oli, josko ne todella voisivat tavoittaa edes osan siitä tunnelmasta, joka kaimaltaan käy niin vaivattomasti.

Vastaukseni on, kohmelossakin, kihelmöivä kyllä. Kyllä ja kiitos – järjestäjille siis. Hienosti meno. Bravo. Encore; encore s’il vous plaît. 

Mikäs siinä sitten niin hienoa oli?

Aloitetaan perusteista: villasukat. Aivan niin. Tätä pointtia on vaikea selittää sellaiselle, joka ei ollut sitä kokemassa, mutta varsinkin jälkikäteen ajateltuna järjestäjien kehotus (ynnä ohjeistus riisua kengät Sorsapuistosaliin astuessa) pukea ylle villasukat teki ihmeitä uusintaakseen mainitsemani intiimin, kodikkaan tunnelman. Tiessään olivat korkojen kova kopina tanssilattiaa vasten sekä hiekka ja lika. Mutta sukkien universaalius tarkoitti muutakin kuin vain käytännöllistä siisteyttä ja mahdollisuutta täyttää lattia patjoilla, tyynyillä ja sohvilla: se tarkoitti muutosta itse juhlijoissa, näin väitän. Kengät ovat vaatetuksessa ehkä selvin asia, jotka erottavat ihmisen ulkomaailmasta. Ne riisumalla poistaa paljon muutakin kuin vaatteen – mystisen rajan sisäisen ja ulkoisen välillä.

Kuten sanoin, vaikutelmaa on vaikea selittää auki: hyödyllisintä olisi kokea se itse. Mutta siirrytään johonkin helpommin lähestyttävään, kuten ohjelmaan jota järjestäjät olivat paikalle loihtineet. Heti kättelyyn suurkiitokset Knucklebone Oscarille, Topi Sahalle, Laura Moisiolle ja muille illan esiintyjille. Varsinkin sooloesiintyjät toimivat hienona siltana kohti uskottavaa yhteisen, jaetun hetken simulointia, jotka ainakin itselleni toimivat onnistuneiden kotibileiden takuuna.

Tapahtuman kuumin vetonaula omalta osaltani meni kuitenkin nautittavien balladien ja tanssilattian kiillottamisen tuolle puolen. Harva on se kerta, kun olen saanut turruttaa jäseniäni 12×12 ruudun kokoisella Twister ­kentällä, mutta tämä oli se. Oh yes. Kyseinen riemu vei sydämeni mennessään niin komeasti, etten edes ehtinyt kunnolla tutustua muihin oheisiloihin, kuten Oculus Rift ­kokemukseen, pöytäfutikseen, tai Erilaiset neulojat yhdistyksen antiin. Voi vain toivoa, että toinen tilaisuus tarjoutuu seuraavien Kotibileiden yhteydessä.

Niitä odotellessa: pitäkää villasukat lähettyvillä.