Jaakko: Solupolitiikka II – Tunne itsesi, tunne vihollisesi

Olenko minä muka veljeni vartija, kysyin hiljaa itsekseni vuodenvaihteen jälkeen kämppään palatessani.

Mistä aloittaisinkaan sen karmeuden kuvaamisen, joka jo porstuassa pakotti kirvakkaat kyyneleet entuudestaankin verestävään silmiini, sikäli kuin ne ilmassa leijailevalta nokiselta savulta mitään näkivätkään. Olisiko se ammottava reikä lattiassa? Katossa mollottava aukko oli kutakuinkin pienempi, mutta sieltä oli toisaalta piiskannut lunta porstuaan. Suinkaan se ei ollut sulaessaan unohtanut valua huoneeni kynnyksen raosta.  Voittajaksi kampesi itsensä liesi, joka jotenkin oli löytänyt itsensä sellaiseen kuntoon, ettei laupias taivaskaan sitä enää siunaisi.

Ymmärrettävästi saattelen hivenesen liioitella. Pienellä sepitteelläni on kuitenkin vankka eettisen fiktion kanta. Selvemmin ilmaisten, saamani järisyttävän lukijapalautteen tähden (viidestä vierailijasta täydet kolme jaksoi klikkata tykätä-nappia Facessa) päätin kirjoittaa jatkoa takavuoden “solupolitiikalleni”. Ideana on siis käsitellä arjen soluasumisen isompia ja pienempiä murheita filosofian jättiläisten harteilta.

Kieltämättömistä räikeyksistään huolimatta impressionistinen kuvaukseni kämpän kuosista kuvasti tarkasti monien hyvin tuntemaa ketutuksen tunnetta, kun kämppis tekee jotain mielestäsi raamatullisen väärin. Yleensä siivoaminen ja talouden fyysinen kunto tuottavat suurimmat kitkat. Miksi näistä asioista on niin hankala puhua? Milloin niistä pitäisi puhua? Mikä neuvoksi?

Vastauksentapaisen voimme löytää kuulun saksalaisen poliittisen ajattelijan ja natsin Carl Schmittin tuotannosta, tarkemmin teoksesta Poliittisen käsite, mikä käsittelee, noh, poliittisen käsitettä. Kuuluisan väitteen mukaan politiikka käsitteellisesti edellyttää vihollista: napakasti pistäen politiikka on Schmittille vihollisuuden käsittelyä.

Meille tämä on relevanttia sikäli kuin kämppäkaveriamme voidaan poliittista teoriaa soveltaen kohdella eräänkaltaisena, ainakin potentiaalisena, vihollisena. Mitä Schmitt sitten lausuu vihollisesta? Ensinnäkin häntä tulisi kunnioittaa, mutta ennen kaikkea hänet pitää tunnistaa. Tunnistamaton vihollinen on kukistumaton vihollinen. Weimarin tasavalta ei ehtinyt tunnistaa vihollistaan – natseja – ajoissa, ja maksoi virheestään maailmansodan hinnan.

Onnekseen meidän ongelmamme kiehuvat vaivaisten hellojen ja kattoreikien ympärillä. Siitäkin huolimatta Schmittin neuvoista voi olla meille hyötyä. Ensimmäisen tiedonjyvänen, jonka Poliittisen käsitteestä voi sitten poimia, on tietenkin se havainto, että minkä vaan poliittisen ongelman ratkaisun edellytyksenä on sen tunnistaminen jonkun toisen syyksi. Mikäli ongelman ydin ilmiselvästi tiivistyy jonkun toisen laariin, puhutaan poliittisesta pulmasta vastakohtana esimerkiksi tekniselle dilemmalle.

Eikä tässä vielä kaikki. Schmittiä seuraillen, poliittisesta tilanteesta itsensä löytävän ei tulisi kaikin keinoin yrittää päästä pois pinteestään, vaan yrittää pikemminkin tulla toimeen siinä. Älä siis niinkään pyri eroon vakaumuksestasi, että toisen vikahan tämä kaikki lopulta on. Mitäpä sitä vaistojaan vastaan taistelemaan. Sen sijaan on rakentavampaa dialogisoida tilanne vastustajan jääräpäisistä vajauksista huolimatta. Kuitenkaan ei pidä myöskään erehtyä kuvittelemaan, että tarpeeksi toista valistamalla voisit voittaa hänet puolellesi – moraalinen ylimielisyys hävittää kunnioituksen, joka vihollisten tulisi joka käänteessä säilyttää kaunoistaan huolimatta. Tärkeintä ei Schmittin mukaan ole ymmärtää toista, tai yrittää itse tulla ymmärretyksi. Anna toisen pitää päänsä, niin hän todennäköisesti toimii samoin.

Tämän pelikentän puitteissa voitte sitten aloittaa neuvottelut konkreettisista myönnytyksistä ja sopimuksista. Schmitt suosisi ennen kaikkea käytännöllisiä ratkaisuja kaikenlaisten ideaalien ylitse. Toisinaan tämä merkitsee pikkujuttujen painamista villaisella, toisinaan taas muodollisen ultimatumin livauttamista kynnyksen alta. Tärkeintä on, ettet alistu kynnysmatoksi muttet toisaaltakaan ylly Panzer kolmoseksi.