Jaakko: Kolmio, kaksio, solu

Vaikka siitä päivästä jo päälle viidettä vuotta onkin, muistan edelleen kirkkaasti sen tammikuun kolmannen vuotta kaksikymmentä ja yksitoista, kun muutin ensimmäiseen omaan asuntooni – TOAS:in Tuulanhoviin Tampereen Hervantaan. Tuon tilavahkon kolmion jälkeen kokeiluun siirtyi kiva kaksio, joka viime kesän lopulla vaihtui sopuisaksi soluksi. Siinäpä muuttohistoriani lyhykäisyydessään. Asioista perillä olevat tahot voivat tuosta päätellä jotain myös parisuhde­elämäni lentoradan luonteesta.

Hiljattain, vastattuani minua jo puolen vuosikymmentä asuttaneen instituution kutsuun, tuli minusta yhä tiiviimpi osa tätä mansesterilaista kompleksia; sen ruohonjuuritason äänitorvi, kuiskaus betonilähiön katveessa. Vastalahjaksi – mutta eikö tällainen mahdollisuus käy pikemminkin itsessään lahjoituksesta? – sain pitää kämpän alla vielä toisenkin viikon vuokrarästeistä huolimatta. Bonuksena saan jatkaa käsittämättömien vitsieni viljelyä ilman pelkoa sensuurista.

Vakavammin puhuen: miksi vaivautua, kaiken muunkin päälle, ylläpitämään verrattain säännöllisesti blogia toiminnasta (asumisesta), joka luonteeltaan on jokseenkin, auttamatta, passiivista. Kukaan ei asu aktiivisesti, tarkoitan. Se vain tapahtuu. Joten mitä ikinä siitä kirjoitankaan ei varmaankaan voi välttyä tältä luonnehdinnalta itsekkään, kuvittelin kun kyseenomaista pestiä punnitsin.

En ole blogaamisen taidon ammattilainen, mutten myöskään aloittelija. Kukapa minun ikäiseni olisi, näinä aikoina joita elämme? Siispä olen kehittänyt, jos en säännön, niin ainakin taipumuksen kohdella niitä erimuotoisia kirjoitelmia, joita olen vuosien varrella nettiin syytänyt. Jokaisen blogipostin tulisi nähdäkseni pyrkiä sanomaan jotain yleistä jostain yksityisestä. Ketään ei kiinnosta kuulla, mitä henkilö x sattui tekemään aikana y paikassa z välineellä g – ei jos kokonaisuus ei itsessään muodosta jotain osiaan suurempaa, johda johonkin yleistettettävään maksiimiin tai vain koosta syntisen hyvää tarinaa.

Eräässä mielessä blogin kirjoittaminen minulle näyttäytyy verrokkina Kantin kategorisen imperatiivin toiminnalle. Toisin kuin joskus luullaan, tuon kuuluisan moraalifilosofisen teoreeman pointti ei ole yksinkertaisesti soveltaa jotain jo olemassaolevaa universaalia sääntöä todellisiin, yksittäisiin tapauksiin. Päinvastoin. Imperatiivi opettaa, ei soveltamaan yleistä yksityiseen, vaan päinvastoin johtamaan, keksimään, jokaisesta ainutkertaisesta yksityisestä tapauksesta oman universaalin lain. Kyseessä siis on, tarkasti ottaen, eräänlainen paikallinen universaali.

Näihin näkymiin, mihin maisemiin, lopetamme tänään.